Se oli ruma. Rumempi kuin postimerkin kokoisessa myynti-ilmoituksessa. Se oli vihreä ja irvokas. Päädyn laudoitus paikattu puunrungon pinnakkaisella ja valeltu samaa vihreää kaarnan päälle. Ei sitä sievistänyt kuistia koristavat kymmenen kesäauringon polttamat silkkikukat. Eikä sattuman asettelemat kärrynpyörät. Ei "siivottu" piha, eikä veranta joka heilui alkusyksyn tuulessa.
Tervetulotoivotuksen virkaa teki oveen naulattu kyltti "Hengenvaara - pääsy kielletty". Aivan varmasti. 
Sisätilat ei ihan enkelin siiveniskuilta nekään näyttäneet. Vinot lattialankut ja hirsiseiniin kuparinauloin hakatut kellastuneet paneelit. Tolkuttoman kokoinen leivinuuni, joka oli uponnut moneen kertaan korotettujen lattiapintojen alle ja se murtunut muuri. Kiersin rumiluksen kahteen kertaan silkasta säälistä ja päätin jättää ressukan rapistumaan kauniiden kartanomaisemien keskelle. Ei sitä kukaan huomaisi kesällä rehottavien syreenipensaiden välistä. Antaa talon vanheta rauhassa. Ei arvokkaasti mutta rauhassa.
Ai vintille vielä? No jos kiireesti kurkataan. Kuollut hiiri könötti kohmettuneena yläportaalla, päähän kuivuneet silmät tuijottivat syyttävästi, "pelasta!". Katsoin vanhaa vinttiä ruutuikkunoineen ja talon kuiskaukset kutsuivat peremmälle.
Tutkin pihat, liiterit ja saunan. Saunan "barokkikaiteineen" ja betonilattioineen. Ei se kaunis ollut, ei edes toimiva. Mutta oli sauna. Ja kaivo. Ja sähköt. Itse asiassa ihan kaikki mitä pitikin. Lupasin miettiä. Enkä miettinyt.
Lupasin ostaa pois. Lupasin rakastaa ehjäksi ja antaa aikanaan hyvän asukkaan vaalimaksi.
